Minä ja räävittömän saamelaisprinssin melankolia.

sisälläni huojuu samettikukat

Kevättä keuhkoissa

Kevät. Joka vuosi elämä voittaa kuoleman. Nukkuvat herää.
Satumaa. Kuolleiden lehtien ja koiranpaskan satumaa.
Keijut venyttelevät, pyyhkivät silmiään. Darra.
Sinivuokonnuppuja.

Malmi

Tuoreen mintun tuoksu hedelmämyyjien kojulla.
Vanha lippalakkipäinen mies soittaa huuliharpulla aina sitä samaa.
Mummot myymässä villasukkia.
Mä meen himaan.

Hallitukselle

Sitku me nuoret ollaan vanhoja, me kustaan teiän haudalle ja pidetään huoli, ettei teitä tuu muistamaan enää kukaan.

Muistiin

- Yhdysvaltojen historia on vastenmielinen
- elämässä pitäisi olla enemmän kesäleirejä

Uusi koti, huhuu

Menee jo rutiinista kasata violetti kirjahylly. Ruuvata koko paska kokoon. Asetella hyllylevyt, kansiot ja kirjat vanhoille tutuille pakoilleen. Mitenkä muutenkaan, kun keskimäärin kerran vuodessa sen joutuu pykäämään uudestaan pystyyn.

(Seitsemän osoitetta, seitsemän vuotta. Yksitoista osoitetta, jos parin kuukauden jaksot kalustetuissa kodoissa lasketaan mukaan.)

Tässä voisi olla hyvä. Tämä on loistava paikka kaltaiselleni kilikaalille. Asun talossa, josta voin katsella ikkunasta tinttien kisailua ja oravan... oravailua.

JA MIKÄ TÄRKEINTÄ: täällä ei ole ääniä. Vain mä ja mun huhuilut keskiyöllä.